BABYLON
Babylon kertoo useiden hahmojen noususta ja laskusta Hollywoodin siirtyessä mykkäelokuvista äänielokuviin 1920- luvun lopulla.
Vuonna 1926 Los Angelesissa meksikolainen siirtolainen Manuel “Manny” Torres auttaa kuljettamaan elefantin irstaaseen Kinoscope Studiosin johtajan kartanoon. Hän ihastuu nopeasti Nellie LaRoyhin (Margot Robbie), röyhkeään, kunnianhimoiseen itseään “tähdeksi” kutsuvaan nuoreen naiseen New Jerseysta. Manny tapaa myös Jack Conradin, hyväntahtoisen mutta ongelmallisen, usein naimisissa olevan elokuvatähden, ja ajaa kotiin humalaisen Jackin, joka auttaa Mannylla varmistamaan apulaistyöt Kinoscopessa. Samoihin aikoihin Manny nousee studiojärjestelmän riveihin.
Babylonin ristiriitainen vastaanotto on ollut hämmästyttävää. Mitä se merkitsee Damien Chazzellen uralle ja uskalletaanko tällaisia tehdä jatkossa huonojen lipputulojen jälkeen? Chazzellella on ollut mainio ura. Whiplash, La La Land ja First Man ovat kaikki loisteliaita elokuvia maineen, lahjakkuuden ja uhrausten kertomuksesta. Babylon on kahden edeltävän elokuvan ilkeä serkku missä on paljon gross out huumoria ja sellaisia ei aina näe. Nyt kun komedioiden alamäki lippuluukuilla on ollut huomattavaa, tällaisten hybridien tarve on ollut suurempi.
Tämä on myös yllättäen Margot Robbien paras suoritus. Hänellä on ollut tilaisuutensa esittää niin Harley Quinnia kolmesti ja tehdä palkinnon arvoisia suorituksia elokuvissa Bombshell ja I, Tonya. Hän antaa tähän ihan 110 %. Kaikki se missä hän on hyvä, muotoutuu tässä. Seksikkyys. Räväkkyys. Huumorintaju. Dramaattisuus. Hän on elokuvan paras asia paistattelemassa tilaa ja kohtausten äärilaidat eivät toimisi ilman häntä. Brad Pittia kohtaan ei ollut odotuksia mutta siitä huolimatta hän häikäisee sittenkin. Suoritusta sopii kuvaamaan Once Upon A Time in Hollywood suoritus sekoitettuna Kunniattomiin Paskiaisiin. Hän ei ole parhaimmillaan mutta Pitt on niitä jotka sähköistävät kankaan niin työssä kuin työssä. Tobey Maguire on kolmannen näytöksen yllättäjä omalla maanisuudellaan. Diego Calva oli ensiksi sen oloinen että hän ei kuulu tähän leffaan kun muut saa enemmän työstettävää mutta onneksi hän kasvaa rooliin. Hän on varmaan niitä nimiä mihin kannattaa kiinnittää huomiota kun aikaa kuluu.
Elokuvalla oli iso taistelu vedota vähän kaikkiin omassa kunnianhimossaan. Piti vedota elokuvien ystäviin. Elokuvan historian ystäviin. Gross out huumorin ystäviin. 40-50-luvun spektaakkelien ystäviin ja Oscar jäsenistön ystäviin. Damien Chazzelle työsti valtavaa materiaalia ja tässä on niin paljon mitä sulattaa ja kaikki ei välttämättä saa yhtä paljoa aikaa kuin toiset. Hän työsti versiota mikä oli pitempi kuin kolme tuntia ja sitten piti taas tiivistää. Tämä on iso elokuva ja sellaisenaan aikamoinen koettelemus. Sen parissa ei ole tylsää. Siitä saa edes jotain irti.
Siinä on upea eka tunti mistä ajattelee että tämä ei voi epäonnistua missään mutta sitten sen ylitsepursuavuus alkaa näkyä. Jos pääsee sen yli että heti alussa on elefantti ja lisää sen kaltaista on tulossa, siinä ei vielä mitään mutta jos pääsee sen yli että time jumpeja tulee ja se on vaan hyväksyttävä, se oli koettelevaa. Jotkut menevät naimisiin tai syöksyvät suhteeseen siinä välissä ja niihin hädin tuskin tutustutaan. Yhdellä hahmolla se voisi olla ymmärrettävää mutta se tehdään kaikille. Kunnianhimosta kertoo se että vanhan ja uuden Hollywoodin kertomuksista olisi ollut paljon näytettävää ja syventävää. Miten naisten ja värillisten asema muuttui ja koska aika uhrataan Pittin, Robbien ja Calvan parissa, Jean Smartin herkullisesti esittämä juorukello ja Jovan Adepon esittämä musta taustamuusikko jäävät kehityksineen vähemmälle huomiolle. Kaikilla on alku, keskivaiheensa ja loppunsa mutta silti tuntuu että kaikilta poistettiin jotain etenkin keskivaiheilta.
Elokuvassa on totuttelemisensa siinäkin kun ajattelee että tämä on uudenlainen koettelemus niin se lainaakin lopulta paljon siitä mikä oli tuttua muista mykkä- ja äänikauden siirtymävaiheesta. Ensin sitä ajattelee sattumana kun tässä on Singing in the Rain referenssejä mutta sitten niitä tulee kolme lisää. Kun viimeisestä tunnista ajattelee että elokuva loppuu, rikosdraamaelementit löytävät tiensä ja Boogie Nights referenssejä alkaa tippua. Ehkä nämä kaikki ovat kunnianosoituksia koska rikollispomoa esittää joku joka on inspiraationsa tavoin myös Spider-Man 2 tähti. Se tuntuu manipuloivalta kun lopussa pitäisi liikuttua kaikesta siitä mitä hahmot ovat tehneet yleisön eteen ja sen vaikutukset näkyvät tänäkin päivänä mutta sen inspiraatiot tuntuvat raskassoutuisilta.
Elokuva on kuitenkin positiivinen kokemus kaikin tavoin. Heti kun ekat puoli tuntia alkoi, villi kyyti oli luvassa. Tämä on periaatteessa joukko upeita kohtauksia missä on jonkinlainen punainen lanka ja oli hauska nähdä elokuvantekemisen haasteita. Chazzellen nokkela ja sulava kameratyö ja leikkaus pääsevät oikeuksiinsa kun Nellie ja Manny näytetään työn touhussa lavasteissa ristileikkauksen voimin. Ääneen siirtyminen ei ollut kivutonta ja paljon piti miettiä uusiksi. Monien ura joutui koetukselle koska kasvot ja ääni ovat kaksi eri asiaa. Charles Chaplin pystyi jatkamaan mutta Lon Chaney ei. Lavasteissa työskentely on periaatteessa aina ollut tuskallista ja niin se oli jo heti alussa. 20-30-luvun sävy muuttui myös elokuvan esittämällä tavalla saumattomasti. Sivistys muuttui. Kun luultiin että naisohjaajia on vasta nyt tullut esiin niin oli heitä silloin olemassa mutta uuden Hollywoodin myötä ne tavallaan unohdettiin.
Nauroin useaan otteeseen ja olin kiinnostunut siitä mitä tapahtuu mutten kokenut emotionaalista täyttymystä. Jackin ja Nellien viimeinen kuva saa esim. loisteliaan viimeisen pitkän otoksen mutta yltäkylläisyyden takia olin vähän hämmentynyt. Epätasainen mutta loistelias. Se on Oscar ehdokkuutensa ansainnut tiiminsä osalta ja se pysyy mielessä. Ehkä pitäisi kysyä kumpi on parempi. Tämä vai The Artist? Sen tietää että tämän parissa on hauskaa ja se on täynnä elämää mutta The Artist osuu kohdalle kerran elämässä. Se on silti jännää miten Chazzelle nousee tästä.
⭐⭐⭐½ /5
