TÀR
Lydia Tàr (Cate Blanchett) on ensimmäinen naispääkapellimestari. Erikoisena henkilönä jolla on loistava mieli vaikkakin ristiriitainen persoona, hän luottaa vain kahteen ihmiseen: Francescaan, hänen henkilökohtaiseen avustajaansa, ja Sharoniin, hänen vaimoonsa ja konserttimestaristaan. Lydia pitää myös mestarikurssia Juilliard Schoolissa. Hän haastaa opiskelijan näkemykset valkoisista miessäveltäjistä, kuten JS Bachin, ja rohkaisee opiskelijoita keskittymään musiikkiin sukupuolistereotypian sijaan. Editoitu video Lydian Juilliard-luokasta leviää ja New York Postissa ilmestyy artikkeli, jossa häntä syytetään seksuaalisesta saalistamisesta. Lydian pelot korostuvat myös uusien paineiden keskellä.
Heti alkuun on mainittava että tämä on Cate Blanchettin Oscar suorituksista paras ellei jopa yksi uran parhaimpia. Hän on tässä niin hallittu yksityiskohtineen ja maneereineen. Erilainen, ristiriitainen hahmo joka ilmaisee tunteitaan eri tavalla. Elokuva alkaa isolla haastattelusessiolla missä kannattaa olla tarkkana kun puhutaan sellaista kieltä mitä vain kapellimestarit ymmärtää. Tiedän kuka Leonard Bernstein on mutta miten kaikki saavutettiin, on ihan uutta. Kohtauksessa on foreshadowingia niin Lydian tyylistä kuin alustusta minkälainen hän on henkilönä. Se tuntuu kuin oikealta haastattelulta ja Blanchett on vedossa.
Elokuva on melkein kuin joukko kohtauksia mitkä on punottu yhteen, ainakin aluksi. Valloittavia pitkällä otoksella kuvattuja pätkiä kuin näytelmässä. Haastattelusessio oli esimakua pitkälle kamera-ajolle luokan läpi. Kohtauksessa Lydia välittää oppiaan eteenpäin ja tekee selväksi mitä ajattelee. Sen voi summata siihen että hän on oikeassa koska taide on subjektiivista ja hänen subjektiivisuutensa on oikeamielisempää kuin muiden. Kolmas pitkä kohtaus mikä seuraa samaa kaavaa on hänen vaimonsa esittely. Kameratyöstä voisi ajatella että he ovat läheisiä mutta Lydiasta saa epäselvän kuvan koska hänen ilmaisuaan ei näytetä. Miksi pidän näistä kohtauksista? Koska voisin seurata pitkiä keskusteluja kauan aikaa. Siinä on näytelmän makua mutta se on myös arkista. Päähenkilön sisimpään pääsee käsiksi ja seuraavat kohtaukset kertovat taas jotain uutta.
Kaikki mitä alussa ja lopussa oli, pitää parhaiten. Ekan tunnin sisällä kun oli kaikkein parhaimmat jutut, sen jälkeen ei päästy samanlaiseen dynaamisuuteen. Ehkä ajatus on siinä kuten orkesterissa aloitus ja loppu on vahva niin puoliväli voi olla hengähtävä.
Asiaan päästään kun Lydian menneisyys tavoittaa häntä ja on paljon sellaista mikä pistää miettimään hänen pelkotilaansa. Symbolismia siitä minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Hän saa osansa empatiasta ja toisaalta ei. Elokuva koskee nykyilmiöihin siitä voidaanko taiteilijan huonoja tekoja katsoa läpi sormien ja tunnemmeko jonkun taiteen perusteella. Tarina kulkee hyvin harmaalla alueella kun tiedämme että hän ei ansaitsisi kaikkea mitä Internet väittää mutta hän on silti kaivannut hautaa itselleen elokuvan aikana kun katsoo hänen kykenemättömyyttään ilmaista empatiaa. Hänen panostaan taiteilijana ei voi silti kiistää ja siksi kysymme ansaitseeko hän alemman aseman. Sellaisenaan kuin nämä ilmiöt esitetään tässä elokuvassa, se on hyvin rehellistä. Kyse on vallankäytöstä, vastuusta ja ylimielisyydestä. Sitten perään tulee kysymyksiä mitä tästä eteenpäin.
Tàr hävisi Oscareissa kaikissa kategorioissa mukaanlukien paras naispääosa mitä Blanchettille povattiin. Olisi se kieltämättä ollut kirpaisevaa jos se ei olisi ollut Michelle Yeoh. Silti Blanchett antaa tähän paljon. Hän on tässä yhtä sama kuin ohjaus, käsikirjoitus ja kuvaus. Joka kohtaus on hänestä riippuvainen ja parhaimmat kuvat mitkä käsittelee orkesterin johtamista tai käytävän kamera-ajoa, tulee hänestä.
Elokuvan ohjaaja Todd Field on tehnyt hyvin harvoja leffoja. ’06 ilmestynyt Little Children on edelleen hänen paras työnsä. Trailerikin kertoi räjähdysherkästä tilanteesta. Se on tehty eri tavalla kuin tämä. Jos se oli nopeampi, tämä on hitaampi mutta molemmat kertovat vaikeista kysymyksistä voidaanko jollekulle antaa anteeksi. Tämä on yhtä sama kuin päähenkilönsä. Mainio luonne mutta vaikea. Loistavasti tehty mutta tunnetasolla kaunis ja silti etäinen.
⭐⭐⭐⭐+ /5
