THE WHALE
Brendan Fraserilla on ollut osansa tragediasta. Hän oli lapsuuden suosikkejani sellaisten elokuvien kuin California Manin, Muumion, Bedazzledin ja Blast From the Pastin jäljiltä. Hänellä oli osansa myös vakavista sivurooleista elokuvissa Gods and Monsters ja Crash. Nyt jälkikäteen on tullut sellaisia suorituksia kuin No Sudden Move ja melkein Batgirl ja vielä on tulossa Killers of the Flower Moon. Hän on jälleen nosteessa joko siitä että The Mummy (2017) sai kaipaamaan Brendan Fraseria tai että hänet löydettiin uusiksi. Hän ei onnistunut enää kassamagneeteissa ja hänestä tuli vitsi. Yksityiselämässä tapahtui myös sellaisia käänteitä kuin lukuisat selkäleikkaukset, ahdistelu ja masentuminen sekä aviokriisi.
Elokuvassa Charlie (Brendan Fraser) on sairaalloisen lihava ja eristäytynyt englantilainen professori, joka opettaa online opiston kirjoituskursseja, mutta pitää verkkokameransa sammutettuna, häpeillen fyysistä ulkonäköään. Hänestä huolehtii Liz (Hong Chau), hänen sairaanhoitajansa ja ainoa ystävänsä, joka kehottaa häntä käymään sairaalassa vakavan sydämen vajaatoiminnan riskin vuoksi. Hän kieltäytyy omista syistään. Hänen luonaan vierailee myös Thomas (Ty Simpkins), New Life -kirkon lähetyssaarnaaja. Charlie toivoo myös saavansa uudelleen yhteyden vieraantuneeseen teini-ikäiseen tyttäreensä Ellieen (Sadie Sink), jota hän ei ole nähnyt kahdeksaan vuoteen.
Ohjaaja Darren Aronofsky on kieltämättä aina puhutellut katsojiaan. Requiem for A Dream, Black Swan ja Wrestler kestävät edelleen parhaiten. Vioistaan huolimatta Noah ja mother! ovat myös mielenkiintoisia kokeita. Hänen töitään yhdistää surrealistinen, melodramaattinen ja häiriintynyt sisältö. Hän käsittelee addiktiota tavalla tai toisella ja nyt viimeisiä töitä yhdistää uskonnollinen sisältö joko osana terapiaa tai kiinnostusta. The Whale toimii nyt osana sitä jatkumoa ja samalla sillä on yhteistä hänen ensimmäisten töiden kanssa kun päähenkilö on koukussa johonkin. Tykkää niistä tai ei, hänen elokuvansa kuuluvat sivistykseen ja niistä keskustellaan. Tässä tapauksessa oli kyse Aronofskyn haaveesta tehdä adaptaatio samannimisestä näytelmästä ja hän halusi päärooliin Brendan Fraserin joka voisi houkutella katsojia saleihin pitkän tauon jälkeen.
Aronofsky valitsi oikein. Brendan Fraser istuttaa tähän rooliin erittäin paljon inhimillisyyttä. Olin hämmästynyt että tämä oli lapsuuden suosikkini jonka tavaramerkkejä on charmi, matala ääni ja hassut ilmeet. Hän välttää hyvin nämä tutut maneerit ja uskoin koko keston ajan että tämä on Charlie. Jos Oscar voitto osuu hänelle, se on ansaittua uskomattomasta muutostyöstä ja kaikkea muuta kuin vain “fat suitin” takia. Roolitus herätti keskustelua siitä että “fat suit” on liian groteski tai naurettava ja se vie luonnostaan lihavilta näyttelijöiltä osan. Keskustelulle on paikkansa ja jokainen tietää että Hollywood katsoo ulkonäön perään jolloin ylimääräisellä massalla ei ole sijaa. Se ei vaivannut minua siinä että maskeeraus olisi joka tapauksessa tullut tarpeeseen kun hahmon pitää kävellä tuella. Ja toinen syy on siinä että viime aikoina turvonnut Fraser tietää masennuksesta tarpeeksi tehdäkseen roolista uskottavan.
Elokuvassa on ongelmansa muussa kuin maskeerauksessa. Kun puhuttiin että tämä on näyttelijöiden eikä käsikirjoituksen elokuva, pitää paikkansa. Aronofsky panostaa elokuvissaan voimakkaisiin tunteisiin ja haastaa siinä miten kaikkeen pitää suhtautua. Requiem for A Dreamin hahmot eivät ole empaattisia mutta äärimmäisen inhimillisiä. Tiedämme mitä he tekevät ja miten he haluavat ratkaista ongelman. Kritiikki on tässä perusteltua että Charliea lähestytään kameratyön kautta melkein kuin isona petona ja syöminen on osa sitä narratiivia. Elokuvan perusteella lihavuus on sellainen aspekti mitä kaikissa muissakin töissä on ollut. Se ei välttämättä tuo mitään uutta mutta kun tässä käsitellään ennakkoluuloja, narratiivi löytää lopulta rehellisen ja emotionaalisen aspektinsa. Moby Dick romaani pelaa osansa tarinasta ja vertaukset eivät voisi olla ilmeisiä mutta silti ei voi välttää liikuttumista.
Aronofsky aloittaa Charlien esittelyn alleviivaamisella ja korostamisella. Koska Charlie saa saman kohtelun niin myös saa lähetyssaarnaaja Thomas ja tytär Ellie. Nämä eivät ole kauhean voimakkaita esittelyjä ja draaman pakottaminen heti alussa on huono siirto kun olisi kannattanut edetä ansaitusti. Ellie on jo heti tarpeettoman julma ja Thomas tuntuu kliseeltä joka ilmestyy. Nämä valinnat ovat pintatasolla ensin ymmärrettäviä vaikkakin laimeita ja se vastaa Aronofskylle tuttua maailman kyynisyyttä. Nämä kaksi saavat hetkensä mikä vie tarinan melodramaattiselle kiertotielle ja se oltaisi voitu kertoa muulloinkin. Se taas kertoo siitä mikä toimii näytelmässä, ei aina toimi valkokankaalla. Tämä taas johtaa siihen että näytelmällisyys näyttää ja tuoksuu valkokankaalta. Se on tässä tapauksessa vähän kömpelöä koska Charlie on liikkumaton hahmo jonka luokse on mentävä ja siksi muut ilmestyvät hänen luokseen kuin näyttämöllä olisi tilaa vain kolmelle hengelle ja jonkun on poistuttava siksi ajaksi. Elokuva ei vaivaudu kuvaamaan ulkomaisemaa sen kummemmin koska Charlien näkökentässä mennään.
Ne asiat mitkä toimivat, toimivat erinomaisesti. Jotkut voivat huomata hyvin korkean 4:3 kuvasuhteen mikä pukee valkokangasta ja tunnelmaa. Fraserin powerhouse suorituksen ohella on myös tällä hetkellä ehdokkaana oleva Hong Chau Charlien hoitajana jolla on oma taustansa. Koska muut ovat tässä kyynisiä, Chau on sydämellinen vaikkakin viallinen ja vastaa joistain voimakkaimmista hetkistä. Sadie Sink oli edellisen Stranger Things kauden voimapesiä ja vaikka hänen esittämänsä Ellie on hankala tapaus, Sink esittää roolia suurella antaumuksella. Olin hyvin vaikuttunut mihin lopulta mentiin. Sama koskee myös Ty Simpkinsia Thomasin roolissa. Samantha Morton Charlien ex-vaimon roolissa on myös eräänlainen scene stealer ilmestyessään kuvioihin.
Kun viimeinen tunti alkaa, kaikki kritiikkini hälvenee ja näytelmällisyys ja korostaminen pääsee oikeuksiinsa. Charlien tragediassa on paralleleja menneisyyteen missä on syömishäiriön, uskon ja muiden juonilankojen teemoja. Kaikki liittyvät toisiinsa jollain tasolla. Menneisyys voidaan korjata, oli se kuinka raskas ja pistävä. Charlien lähtö on selkeästi lähellä ja siksi on tarrauduttava jonkinlaiseen toivoon. Kaikki mikä vaikutti ensin kliseeltä, on edetessään hyvin inhimillistä draamaa. Elokuvassa on hetkiä mitkä kilpailevat Requiemin ja Black Swanin ahdistavuuden tasolla. Aronofsky sekoittaa tyyliinsä nokkelia leikkauksia ja aavistuksen body horroria. Ahdistustaso nousee ansaitusti ja hahmot ovat sellaisessa asemassa jonka jälkeen katsoja mykistyy. Kaikki se mikä alkoi pinnallisena, löytää koskettavan kaaren. Ennakkoluulojen vaikutukset voivat olla tuhoisia mutta positiiviset vaikutukset koskien hyväksyntää näkyvät myös.
Aronofsky kommunikoi katsojan ja päähenkilön välisellä vuorovaikutuksella ja siten kameratyön ja leikkauksen jättämä vaikutelma on mykistävä. Olin 10 min aika hiljainen lopputekstien jälkeen. Sen verran voimakas kokemus on. The Whale ei ole täydellinen missään nimessä ja sen roolituksesta tullaan puhumaan jatkossa. Kukaan tuskin kiistää että tämä on Brendan Fraserin nappivalinta. Olin niin liikuttunut. Jos parhaan miespääosan Oscar menee tähän osoitteeseen, se osoittaa laadun ja työn perään. Oscarin tasoisen suorituksen on tarkoitus liikuttaa ja herättää ajatuksia. Tämä kulkee mukanani vielä vähän aikaa.
⭐⭐⭐½ /5
