BANSHEES OF INISHERIIN
Oscar-gaalan lähestyessä, yksi tulevan illan ennakkosuosikeista oli nyt tähtäimessäni. Kaikilla sen näyttelijöillä on mahdollisuus voittaa pysti mutta tämä taitaa olla enemmän ohjaajan ja kirjoittajan Martin McDonaughin juhlaa. Hän on yksi akatemian suosikeista aina kun uusi elokuva tulee heidän kiikariinsa jos ei lasketa Seven Psychopats. Vaikka hänen musta huumorinsa ei ole kaikkien makuun, siinä on paljon tilannetajua ja hahmot ovat rehellisiä. In Bruges on edelleen paras siinä. Se naurattaa edelleen kuinka Brendan Gleeson joutuu kertomaan temperamenttiselle psykopomolleen jota Ralph Fiennes esittää, että Colin Farrell ei viihdy tässä rauhallisessa belgialaisessa pikkukylässä. Seven Psychopaths on vähiten muistettavin koko poppoosta sen huimasta mielikuvituksesta huolimatta. Sitten tuli vakavampi draamakomedia Three Billboards Outside Ebbing Missouri mikä pärjää mainiosti juuri pääosakolmikkonsa (Frances McDormand, Sam Rockwell, Woody Harrelson) ja juonenkäänteidensä takia mitkä palvelevat hahmojen sisäistä puolta.
Banshees of Inisheriin… Irlannin sisällissodan loppupäässä vuonna 1923 kuvitteellisella irlantilaisella Inisherin -saarella folkmuusikko Colm Doherty (Brendan Gleeson) alkaa äkillisesti pistää välejä poikki elinikäisen ystävänsä ja ryyppykaverinsa Pádraic Súilleabháin (Colin Farrell) kanssa. Vaikka Pádraic on mukava ja saarten asukkaiden suosikki, hän on liian “tylsä” Colmille, joka haluaa viettää loppuelämänsä säveltäen musiikkia ja tehdä asioita, joista hänet muistetaan. Kun Pádraic ahdistuu yhä enemmän hylkäämisestä, Colm vastustaa vanhan ystävänsä yrityksiä puhua hänelle. Lopulta Colm esittää Pádraicille uhkavaatimuksen: aina kun Pádraic häiritsee häntä tai yrittää puhua hänen kanssaan, Colm leikkaa yhden sormistaan irti.
Banshees of Inisheriin on viime vuoden loistotyötä. Hienoa että näkee elokuvia mitkä ovat slowburnia mittakaavaltaan mutta toteutukseltaan niin eteneviä että aika lentää siivillä. McDonaughin töistä In Bruges on edelleen paras mutta lähelle raapaistaan tästäkin. Hän käsittelee töissään aina jonkin sortin maskuliinisuuden kriisiä tuli se sitten päähenkilöistä jotka kärsivät masennuksesta, lyhyestä temperamenttisuudesta, syövän tuhoisasta voimasta, machoilusta tai nyt tässä tapauksessa elämän rajallisuudesta. Hän on hyvä ohjaaja mutta sitä parempi kirjoittaja ja ansaitusti on ehdolla. Sitä tunsi koko ajan että näin ihmiset puhuvat. Ainakin ne jotka ovat lähellä irlantilaisia tai ovat jääräpäisiä tai sisäänpäin suuntautuneita. Kirjoittajana hän onnistuu aina kääntämään keskustelun tahdin johonkin nokkelaan käänteeseen tai sitten ajatukset kumpuavat joistain oikuista. Näytelmätaustan takia hän osaa luoda skenaariot pieniin tiloihin ja jatkaa tilanteita ilman että seuraava kohtaus tuntuu itseään toistavalta.
Elokuva tuntuu jo heti siltä että ollaan oikeiden ihmisten parissa. Colin Farrellin hahmo Pàdraic hymyilee heti ihmisten seassa. Perusirlantilaisten tapaan pubi on kantapaikka ja kaukana tapahtuva sisällissota on osa arkikeskustelua. Pàdraicin hymy hyytyy vasta kun ystävyys menee poikki. Yksinäisyydestä tulee kantava teema ja suloinen aasi Jenny tulee osaksi tämän elämää. Rytmi menee ihan sekaisin ja epätoivo valtaa mielen. Kuten In Bruges, belgialainen kylä oli piinaava paikka Colin Farrellin hahmolle. Tässä Irisheen on paikka minne Colin Farrell on juuttunut nautittuaan liikaa rauhallisuudesta ja sieltä on poispääsy jos on rahkeita. Brendan Gleesonin hahmo Colm ja Pàdraicin sisar Siobhan (Kerry Condon) tietävät tämän pyrkiessään edistymään elämässään. Tavallaan tämä on samaistuttava elokuva myös suomalaisin silmin.
Siinä on myös muutakin. Koska saari on yksinkertainen paikka missä ihanteelliset irlantilaiset värit korostavat maisemia vuorineen ja aaltoineen, se kertoo sisimmältään eksistentialismista. Tienristeyksessä näkyy Neitsyt Marian patsas usein koska tämä on katolilaista seutua mutta uskonnollisuus on vain osa ympäristöä. Törmäsin juttuihin mitkä arvioivat Bansheesin olevan kummitustarina. Merkkejä löytyy. Vaikka syyllisyydentaakka ja katumus kantavat siemeniä tässä, tunteet ovat paljon monimutkaisempia. “Henki” tulee tässä ikäänkuin muistutuksena kylän pysähtyneisyydestä ja Colmin työstä.
Elokuva on ansainnut ehdokkuutensa kategorioissaan. Jos voitto tulisi jostain niin käsikirjoituksesta. Mutta suorituksiakaan ei kuulu unohtaa. Kerry Condon paremman sisarpuoliskon roolissa on yksi kantavista voimista joka tajuaa vinksahtaneen ilmapiirin. Barry Keoghan osoittaa myös olevansa sukupolvensa löytö kylähulluna joka toimii Pàdraicin peilikuvana ja pahempana versiona mutta silti elokuvan riemastuttavimpana puolena. Ei huonoa suoritusta ole mieheltä löytynytkään.
Brendan Gleeson on myös vuosien varrelta tuttu luonnenäyttelijä joka ei ole pettänyt sen kummemmin. Vaikka hän jäisi jonkun varjoon, se ei ole hänen syynsä. Jopa jokin mitätön sivuosa Mission: Impossible II on mieleenpainuva koska hän panostaa kohtaukseen. Hän on saanut myös Donald Trumpin maneerit oikein (vaikkei puheripulia). Tämä on hänen parhaimpia kyynisenä ja elämänhaluaan haikailevana Colmina. Parhain on kuitenkin Colin Farrell. Hänet löydettiin Tigerlandin myötä ja hänestä tuli teen heartthrob muutaman vuoden sisällä kunnes hän tajusi keksiä itsensä uudelleen joidenkin kyseenalaisten valintojen jälkeen. Vaikken ole nähnyt True Detective season 2, New Worldin ja In Brugesin ohella, tämä on hänen parhaimpia. Hän on niin luonnollisen oloinen tässä unohtamatta ainutlaatuisia kulmakarvoja. Vaikka vastassa on muita varteenotettavia ehdokkaita, voitto olisi ansaittu.
Banshees of Inisheriin on katkeransuloinen tarina jääräpäisistä ihmisistä ja olemassaolosta. Sen musta huumori on tasokasta ja draama purevaa. Tehkää itsellenne palvelus ja katsokaa tämä!
⭐⭐⭐⭐½
