AVATAR: THE WAY OF WATER

AVATAR: THE WAY OF WATER

James Cameronin Avatar olikin aina ristiriitainen kokemus. Näin sen 2009 kun se ilmestyi ja se oli huikea elämys. En ollut ennen nähnyt vastaavaa. Sitten tapahtuikin jotain kummaa kun en ajatellut sitä paljoa jälkikäteen. Viisi vuotta kului. Katsoin sen blu-ray laatuisena kotisohvalta ja se ei tuntunut enää samalta. Vertaukset Dances with the Wolvesiin ja Pocahontasiin olivat selkeät. Se on nätti mutta muualta lainattua. Sen kulttuurinen vaikutusvalta oli myös huomattavaa siinä koska se oli niin mystistä “Miten jokin tienaa yli kaksi miljardia maailmanlaajuisesti ja kukaan ei 10 vuoden jälkeen puhu esim. Luke Skywalkerista ja Jake Sullysta samassa lauseessa? Tai Darth Vaderista ja Quaritchista yhtä vahvasti?”

Vuosien varrella törmäsin hyviin argumentteihin siinä että se ei vaikuttanut elokuviin tarinankerronnan osalta yhtä vahvasti vaan siinä kuinka vahvasti se vaikutti väripalettiin. 2009 jälkeen elokuvissa näkyi vahvoja värejä ja teräviä kerroksia joten sen perintö on siinä mielessä ollut rohkaiseva. Olen viime aikoina tullut siihen tulokseen että Cameron on halunnut viedä cinemaa lähemmäs vanhan ajan hämmästystä kuten sitä millaista oli nähdä jotain sellaista kuin Ben-Hur valkokankaalla ekaa kertaa. Avatar on kuin Titanic (elokuva mitä rakastan ja siinä oli enemmän kerroksia). Se on vanhanaikainen ja melodramaattinen mutta hämmästyttävän upea. Koska sen on tarkoitus olla upea kokemus, hän ei välitä niistä heikkouksista että Stephen Langilla on sellaisia hetkiä kuin “Olen niin kova jätkä että en tarvitse happinaamaria” tai kuinka slowmo’ssa huudetaan “You Murderer!” Tämän ymmärtäminen ei tehnyt elokuvasta parempaa silmissäni mutta voin ymmärtää sen romantisoinnin tunteen mitä tässä haetaan. Kun näin elokuvan uusiksi valkokankaalla tänä syksynä, sen ymmärtää että tällä lailla se pitää nähdä. TV ruutu ei tee sille palveluksia. Sama pätee nyt jatko-osaan.

Avatar: The Way of Water oli 13 vuoden huipentuma sille nähdäänkö uutta Avataria koskaan. Paljon ehti tapahtua. Onko näyttelijät saatavilla, miten erikoistehosteet kehittyivät, Foxin siirtyminen Disneyyn ja pandemia. Ainakin se tuntuu siltä että siitä on näin kauan. Tarinassa on myös kulunut 10 vuotta ja seuraava sukupolvi on käsillä. Yli vuosikymmen sen jälkeen, kun Na’vit torjuivat ihmisten hyökkäyksen Pandoraan, Jake Sully (Sam Worthington) elää Omaticaya-klaanin päällikkönä ja kasvattaa Neytirin (Zoe Saldana) kanssa perheen, johon kuuluvat hänen poikansa Neteyam ja Lo’ak; hänen biologinen tyttärensä Tuk; hänen adoptoitu tyttärensä; Kiri (syntynyt Grace Augustinen  Na’vi-avatarista); ja ihmispoika nimeltä Spider. Tapahtumavyöryn syöksyssä Sullyn perhe alkaa tutkia Pandoran valtameriä tavatakseen Metkayina-klaanin.

Kun olin astunut salista ulos niin kokemus on häikäisevä. Varmaan katselen tämän uusiksi teatterissa ja normaalilla kuvataajuudella. Näin tämän 3D HFR ja se ei ollut yhtään hullumpaa. Suosin 24 kuvaa sekunnissa enemmän mutta vertailu oli kivaa. Koin sen että kulutettu raha näkyy kankaalla mutta silti se vastasi niitä epäilyksiä mitä tässä on ollut yli 5 vuotta. Kolmen tunnin kesto tuntui välillä mutta silti se oli suhtnopea. Eka tunti sai miettimään “Vau, tästä voi tulla sitä jotain.” Olin imautunut Pandoraan ja mitä Cameron voi tarjota lisää. Rakenne vaikuttaa tulevan nyt eri linssistä katsottuna ja asiat kääntyvät synkkään suuntaan. Stephen Lang on tässä suuremmassa asemassa kuin aiemmin. Minkälaisen Avatar elokuvan saamme nyt?

Toinen tunti alkaa… Sitten sen ongelmat alkavat tuntua vakavimmilta kuin luulin. Se jatkaa edeltäjänsä höyryillä ja mukana on enemmän liekkiä päästäkseen maaliviivaan. Kun päästään veden alle, se tuntuu aidolta. On hämmästyttäviä otoksia kameran pyöriessä Lo’akin ja elokuvan sympaattisemman hahmon, merenelävän Payakan mukana. Pisarat tuntuvat toisen otsalla ja sitä ei tiedä kuinka paljon se on aitoa ja mikä ei. Välillä kamera toimii pov – kulmasta kun vesi on samalla pituudella katsojan silmissä. Jos tähän meinaa päästä sisään, vedenalaiset kohtaukset tekevät sen. Aquaman on lastenleikkiä tähän verrattuna. Merkittävä osa pituudesta käydään veden alla. Kate Winslet opetteli pidättämään hengitystä melkein 10 min mutta se ei ihan näy tuloksessa. Enemmän ehkä muiden osuudessa. Liittyen kritiikkiini Avatarista, koska kokemus on yhtä sama kuin hengellinen, tämäkin pätee siihen. Kun kamera oli Jaken mukana ilmassa ja hän kokee olevansa arvollinen taas, se on hengellinen kokemus ja suurin hahmokehitys mitä hänestä saadaan. Tässä vesi on yhteys ja Jaken lapset kokevat hahmokehityksen. Siihen se jää ja jotenkin Cameron ei salli sitä heidän vanhemmillekaan. Sam Worthington ja Zoe Saldana odottivat kuvauksia monta vuotta tehdäkseen samat jutut kuin aiemmin. Tämä toinen tunti olisi ollut mahdollisuus luoda välejä uusiin liittolaisiin ja miettiä tilannetta. Tässä aloitetaan isoilla panoksilla mutta en lopulta tiedä miten käsikirjoitus eroaa edeltäjästään rakenteeltaan tai miksi esim. Kate Winslet on tässä. Lopullinen hetki miksi Metkaiyna klaani on tässä, toimii vain mekaniikkana.

Kolmas tunti alkaa ja tajusin että tämä on periaatteessa Empire Strikes Back meets James Cameron’s Greatest Hits mukanaan elementtejä 70-90-luvun  toimintaelokuvista. En voinut olla erottamatta sitä kuinka veneet liikkuvat samalla tavalla kuin niissä. Kun sankari ja vihollinen kohtaavat, se tuo mukanaan jonkinlaisen build upin. Luke Skywalker on kouluttautunut puoli elokuvaa kohtaakseen Darth Vaderin joka on jahdannut tätä säälimättömästi. Sitä kohtaamista muistellaan syystäkin. Tämä kohtaaminen käydään höyryjen takia mukanaan joitain pieniä kehityksiä. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä lisää. Se käydään siistissä ympäristössä ja koreografia on mieletöntä. Paljon työtä tehtiin mutta se tuntuu myös hieman ontolta.

Se on aina pitänyt paikkansa että ohjaaja-Cameron on selkeästi se parempi koska hän haluaa kehittää aina jotain uutta kun taas käsikirjoittaja-Cameron luo tarinan perinteisistä kulmista. Se on pätenyt hänen työssään mutta maailma on mennyt eteenpäin ja hän on tykännyt pysyä tutuissa kulmissaan. Jos hän on jotain oppinut, pidin Sigourney Weaverista ja Stephen Langista enemmän tässä. He ovat osa aineksia miksi tämä voisi olla parempi koettelemus. Weaver esittää Gracen tytärtä ja tehoste on vaikuttava. En ollut uskoa näkyäni. Lang aloittaa ihan hyvin ja hän saa ainakin suorituksen osalta lisää työstettävää. Kunpa käsikirjoitus antaisi lisää mahdollisuuksia villain onelinereiden lisäksi. Koska kyse on perheestä, Jaken ja Quarichin peilikuvat heijastuvat toisiinsa mutta tässä on paljon sellaista mitä tunnutaan säästävän kolmanteen osaan jos sitä tulee. Juonenkudos keskittyy Jaken lapsiin ja heitä esittävät nuoret näyttelijät Britain Dalton, Trinity Jo-Li Bliss ja Jack Champion eivät ole hassumpia. Käsikirjoitus vaatii sitä kun kaikki ovat sinisiä niin nimiä toistellaan eksposition muodossa ja muissa vastaavissa tilanteissa.

Avatar: The Way of Water ei missään nimessä ole huono elokuva mutta ajatukseltaan aikaansa jäljessä. Kadehdin jokaista joka nauttii tästä sellaisenaan. Kunpa itsekin näkisin sen että tämän ulkokuoren alla olisi jokin suuri nerous takana. Eniten tässä harmittaa että James Cameron on myöhemmällä urallaan keskittänyt aikansa Avatar universumiin eikä mitä todennäköisimmin palaa takaisin juurilleen. Koska hän on niittänyt nimeä siitä kuinka hänen elokuvansa yltävät kaikkien aikojen katsotuimpien joukkoon ja kuinka hän on tehnyt parhaimpia jatko-osia ikinä. En epäile etteikö tämä tienaisi rahojaan takaisin ja pääsisi miljardituloihin mutta ihmiset keskustelevat Aliensista ja T2 vielä 20 vuoden jälkeen enemmän kuin tästä.

⭐⭐⭐/5