BLACK PANTHER: WAKANDA FOREVER

BLACK PANTHER: WAKANDA FOREVER

Black Panther: Wakanda Forever päättää Marvelin phase 4 (ainakin teattereissa) mikä tullaan muistamaan varmaan “niin ja näin” vaiheena. Oli olemassa paljon highlighteja kuten Spider-Man: No Way Home ja Disney + sarjat WandaVision ja What If? mutta sitten oli paljon päänpyörittäjiä kuten She-Hulk ja Eternals (mikä oli mielenkiintoinen hukatussa potentiaalissaan). Monet projektit olivat hienoja ideoita mutta jopa niissä hyvissä on joitain keskinkertaisia tuloksia. Hyviä vihollisia kuitenkin saatiin ja tämän oli tarkoitus kertoa Thanosin ajan jälkeisistä traumoista niin niissäkin on jotain. Toivoa kuitenkin sopii että phase 5 on more quality ja less quantity.

Black Pantherin jatko-osa joutui haastaviin vaikeuksiin kun itse tähti Chadwick Boseman kuoli syöpään ja kaikki pistettiin uusiksi. Uusi vihollinen ja haaste päätettiin mutta rakenne muuttui. Tarina alkaa siitä että Wakandan johtajat taistelevat suojellakseen kansaansa kuningas T’Challan kuoleman jälkeen. Shuri (Letitia Wright) suree veljensä kuolemaa ja kuningataräiti (Angela Bassett) koittaa pitää valtion suhteet muuhun maailmaan kasassa. Talonkan merenalaisen maailman valtias Namorilla (Tenoch Huerta) on omat asiansa mielessä liitostaan Wakandaan.

Wakanda Forever käynnistyy kauniisti tiedostaen sen missä olotilassa mennään. Marvel logo toimii tribuuttina Chadwick Bosemanille ja sen aikana olisi kuullut neulan putoavan merkkinä siitä kuinka hiljaista oli. Päästin pari tippaa leffan aikana. Tämä oli yksi niistä. Jotkut omassa näytöksessäni reagoivat myös. Tämä ja Shurin oma surutyö on leffan parasta antia. Letitia Wright ja Angela Bassett tekevät tässä ykköstä parempaa jälkeä. Shuri oli nerokas, näsäviisas pikkusisko joka toimi koomisena lisäkkeenä. Nyt hän on kypsynyt ihmisenä.  Ryan Cooglerin intohimo näyttää olevan juuri tässä. Kuningas on menetetty ja onko Black Pantherin manteli kokonaan poissa. Ikäänkuin surutyötä oltaisi vuodatettu kankaalle. Juoni on sitten oma asiansa. Pidin siitä mitä näin. T’Challan poismenosta huolimatta, hänen henkensä säilyy tässä. Elokuvassa ei siinä mielessä ole päähenkilöä koska hän on kuollut mutta silti jättänyt jälkensä kaikkiin läheisiin.

Täten juoni levittäytyy kaikkien ympärille. Shuri ja Okoye (Danai Gurriera) ovat tutkijan Riri Williamsin aka Iron Heartin (Dominique Thorne) jäljillä. Häntä ei toisaalta olisi tarvinnut. Hän on kivaa ajanvietettä ja odotan sarjaa mutta hän on tässä periaatteessa markkinointisyistä. Sama koskee Martin Freemanin esittämää Everett Rossia. Kun hänen viimeinen kohtauksensa ilmestyi, sekin oli Riri Williamsin ohella yksi sellaisista kun miettii “Miksi hän olikaan tässä jos ei lasketa tulevan alustamista?” Namor jatkaa ihan hyvin tämänvuotisten vihollisten Wandan ja Gorrin vanavedessä. Neljännessä vaiheessa vihollisten harmaa alue muuttuu harmaamaksi mutta jokaisella Marvel villainsilla on heikkoutensa. Tässä se on siinä että Namor on antagonist muttei varsinaisesti paha. Kun loppuun päästään, sitä miettii olisiko ratkaisut löytynyt muualta. Namorilla on hyvin ymmärrettävät motiivit mutta hän muuttuu viholliseksi ikäänkuin velvoitteesta. Se toisaalta kertoo yhteisestä kunniasta mitä hän jakaa wakandalaisten kanssa ja siitä kuinka konflikteja on olemassa. Olin tyytyväinen vaikka vähän hämillään.

Ensimmäinen Black Panther on yksi niistä mitä Avatarin tms tapaan ensin rakastetaan ja sitten käännytään vastaan. Siihen on keissi miksi se on joidenkin Marvel suosikki kuten minun. Se on kuvattu elegantisti. Toiminta on hienosti rytmitetty. Siinä on samaistuttava vihollinen. Se on parempi Leijonakuningas remake kuin 2019 elokuva. Se ei ehkä ollut ensimmäinen musta supersankarielokuva mutta se toi kulttuurin keskiöön. Tämä ei kykene ihan siihen kaikkeen. Toiminta on kuvattu nyt vähän tavanomaisemmin mitä ei nyt odottaisi Cooglerin kaltaiselta kamerantaitajalta. Kun päästään veden alle, silloin on toisaalta vähän sumuista mutta sitten on toisaalta paljon hienoa jälkeä. Coogler on kuitenkin niitä kykyjä jotka kykenevät iskemään intohimoa sellaisiin kuin Creed mitkä kaatuisivat ilman panostusta materiaaliin.

Black Panther: Wakanda Forever on emotionaalinen vaikkakin viallinen jatko-osa. Ei se suuria pystejä tule voittamaan vaikkakin Angela Bassettista keskustellaan. Se päätyy tyydyttävään lopputaisteluun ja pärjää mainiosti edeltäjänsä asettamiin standardeihin. Wakanda jää sellaiseen asemaan mitä on mielenkiintoista nähdä jatkossa. Se päättää Marvelin neljännen vaiheen suhttyydyttävästi ja ainakin saa toivomaan että seuraavat projektit kuten Secret Invasion ja Ant-Man 3 vastaavat johonkin korkealaatuiseen.

⭐⭐⭐⭐- /5