BLONDE

BLONDE

Tiedän vallan hyvin että tulen hämmentämään monen lukijan pään tällä arvosanalla mutta leffan päätyttyä olo oli kuin ruumiista olisi irtautunut shokin jälkeen.

Marilyn Monroe saavutti kuolemansa jälkeen myyttiset mittasuhteet oltuaan 10 vuotta parrasvaloissa. Monet yhdistävät hänet stereotyyppisiin blondeihin mainioissa komedioissa kuten Gentlemen Prefer Blondes, Seven Year Itch ja Some Like It Hot mutta hänet aliarvioitiin usein. Hän oli kuitenkin fiksu. Hän luki kirjoja, pysyi ajan tasalla ja kävi kiistellyn metodinäyttelijäkoulun. Jos en muistele komedioita, sitten mietin sitä kuinka hän kantaa elokuvan Don’t Bother to Knock häiriintyneenä lapsenvahtina omilla harteillaan tai Niagara missä hän on femme fatale tyyppinen juonittelija tai hänen viimeinen suorituksensa Rosalynina elokuvassa Misfits mikä on hänen metasuorituksensa.

Marilynin elämä ollaan usein adaptoitu useissa minisarjoissa tai elokuvissa. Mikään niistä ei ole erityisen hyvä saati sitten 10 vuotta sitten teatterikierroksen saanut My Week with Marilyn vaikkei sitä voi kiistää etteikö hyviä tulkitsijoita olisi ollut. Suosikkini heistä ovat varmaan Mira Sorvino ja Michelle Williams. Nyt se on Ana De Armas joka sai roolin kun Naomi Watts ja Jessica Chastain hylkäsivät projektin. De Armas on tehnyt nimeä viime aikoina niin tämä on hänen suuri tilaisuutensa.

Blonde perustuu Joyce Carol Oatesin fiktiiviseen romaaniin Marilynin elämästä mikä korostaa aiheen myyttisyyttä. Se jakoi mielipiteitä silloin ja tämäkin jakaa. Kirjasta on olemassa aiempikin TV-elokuvasovitus mistä muistan ehkä muutaman kohtauksen nähtyäni sen pätkittäin. Ohjaaja Andrew Dominik mietti aihetta useita kertoja ja palasi sen ääreen monesti. Hän on niitä jotka tekevät elokuvia vain joskus ja nyt on sen aika.

Hänen yksi ensimmäisistä elokuvistaan The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford on yksi lemppareistani. Se oli pitkä, kaunis ja hypnoottinen. Niin on myös Blonde. Tosin ruman kaunis. Tämä on täynnä rumuutta mutta sitä ei voi olla katsomatta poispäin koska se on tragedia. Molemmilla elokuvilla on yhteistä se että julkisuus turmelee päähenkilön. Jos Casey Affleckin esittämä Robert Ford oli Villin Lännen Britney Spears joka haki huomiota muttei ollut valmiina kipuun ja vastuuseen niin Blonden Marilyn Monroe on joku joka ei koskaan kokenut onnellisuutta maineen ja mammonan kautta. Lapsuudentraumat eivät myöskään päästäneet irti.

Blonde on kerrottu sellaisella tavalla mihin vain Andrew Dominik olisi pystynyt näin rohkeasti. Hän on aliarvostettu ja saa toivottavasti lisää projekteja. Se ei todellakaan ole kaikille tarkoitettu mutta elämän kivut eivät toisaalta ole kenellekään tarkoitettu. Marilynin elämä oli traaginen ja masentava. Tämä ottaa paljon vapauksia todellisuudesta ja kärjistää niitä mutta tarkastelee asioita Marilynin psyykeestä ja myytistä. Myytit perustuvat todellisuuteen tietystä näkökulmasta ja niissä on henkinen totuus. Hollywoodissa valittiin työn ja elämän välillä. Jopa niinkin rankkoja asioita kuin abortti oli siedettävä. Marilyn ei ehkä kokenut näitä kaikkia mutta hän on sen ajan Hollywoodin ruumiillistuma. Siinä mielessä tämä on ultimate Marilyn adaptaatio. Kun muut adaptaatiot kertovat tietystä ajanjaksosta tai toteavat laimeasti “Elin ja kuolin” niin tämä on matka hänen murtuneeseen mieleen.

Elokuva on saanut paljon huomiota ikärajansa takia. Se on NC-17 koska siinä on paljon alastomuutta, seksuaalista väkivaltaa ja ahdistavaa sisältöä. Mielestäni elokuva oikeuttaa kaiken jo heti alussa. Tämä on kuin David Lynchin Mulholland Driven tapaan matka Hollywoodiin ja pelastukseen mutta se on helvetti. Se lähestyy Marilynia psykodraaman keinoin koska kyse on lapsuudentraumoista mitkä eivät päästä irti edes onnellisilla hetkillä. Elokuvassa on siis emotionaalisesti järkeä. Mielisairaan äidin harhaluulot ovat kuin seurausta sille mitä silloinen Norma Jean aka Marilyn kokee myöhemmin. Hän elää aikuisena samat vaiheet kuin äitinsä etsien isäänsä ja vastassa on vain metaforinen tulipalo. Koska hänen äitinsä identiteetti on hukassa niin myös Norma Jeanin. Hänestä tulee Marilyn sopimusteknisistä syistä ja siten koko studio omistaa hänen ruumiinsa, minuutensa, nimensä ja elämänsä. Hän haluaa olla arjessa oikealla nimellään mutta Marilynin on tultava esiin kameroiden käydessä. Elokuvassa on hetkensä Don’t Bother to Knock koekuvauksesta, mikä on kuvattu hillityn pitkällä ja kauniilla otoksella, ja kuinka rooli muistuttaa äidistään. Vaativammat roolit vastasivat hänen älykkyyttään mutta studio ei nähnyt häntä niin. Hän kelpasi heidän silmissään vain silmäruoaksi. Jopa miehet ovat kaksijakoinen siunaus. Elokuva puhuttelee heitä joko nimillä Ex-Athlete, Playwriter tai President. Vaikka tiedetään keistä on kyse, heidän nimillään ei ole väliä koska Norma Jean tietää heidät vain isänkorvikkeena ja siksi suhteet eivät kestä. Hän kokee onnellisuutta vain tietyin hetkin. Silloin kun hän ajautuu polyamoriseen suhteeseen, sitten Adrien Brodyn esittämän Playwrightin kanssa ja ehkä tietyin määrin Bobby Cannavalen esittämän Ex-Athleten kanssa kun hän halusi tuntea jotain.

Blonde on raskasta katsottavaa. Se ei päästä irti seuratessaan Norma Jeanin tunne-elämää läpi kauniin kameratyön, Ana De Armasin raa’n ja likiupean suorituksen ja Hollywoodin karun puolen. Pidin jopa Adrien Brodysta jonka töitä en ole nähnyt viime vuosina. Julianne Nicholson Norma Jeanin äitinä Gracena on myös mainio löytö. Kenestäkään ei ole huonoa sanottavaa. Elokuvan taiteelliset vapaudet ovat tietysti vaikeasti sulatettavissa mutta se on tehty tietystä linssistä koska se on kauhuelokuva lapsuuden traumoista. Välillä se ottaa vaikutteita Repulsionin haavoittuvuudesta tai A Nightmare on Elm Streetin unenomaisen painajaismaisesta tunnelmasta. Kameraliike Norma Jeanin muutoksesta Marilynin peiliheijastukseen on kuin demoninen riivaus siitä eteenpäin. Koska tämä on kuin tanssi kuoleman kanssa, määränpää on lopulta kuin punainen viiva läpi tunne-elämän. Marilynin pilleririippuvuus on tuttua tosielämästä ja siinä vaiheessa elokuva muuttuu vähän poikkoilevaksi varmaan siksi koska hän on nyt sekaisin todellisuudestaan. Jonkinlainen rauha saavutetaan lopputekstien aikana Nick Caven melankolisen melodian tullessa esiin. Olin hämmästynyt välillä yhdennäköisyyden saumattomuudesta miten De Armas esittää tutut kohtaukset ja miten hänet on digitaalisesti lisätty yhdessä Tony Curtisin kanssa. Mietin välillä sitä miksi mustavalkoisen ja värin kanssa vaihdellaan kunnes tajusin että sillä on varmaan tekemistä todellisuuden ja mielikuvan sekoittamisen kanssa. Tämä on elokuva mikä pitää katsoa ja kokea. Jotkin Marilynin tutuista biiseistä kuten Every Baby Needs A Da-Da-Daddy ja I Wanna Be Loved By You ei soinnu korvaan enää samalla tavalla kun elokuva liittää ne osaksi hyvin voimakasta tunnereaktiota.

⭐⭐⭐⭐½ /5