DON’T WORRY DARLING

DON’T WORRY DARLING

Olin kiinnostunut elokuvasta jo reilusti ennen kuin kuulin mistään kohusta. Syksyyn mahtuu aina joitain trillereitä mitkä haastavat vähän genreä ja jättävät jonkinlaisen vaikutelman. Kohu ei ainakaan tee sille mitään palveluksia. Voihan se olla mielenkiintoista nähdä mitä Florence Pugh on tehnyt kaiken paineen alla ja olisiko Harry Styles ollut ihanteellinen valinta rooliin kuten ohjaaja Olivia Wilde päätti vai onko projekti mennyt liikaa päähän. Tämä kaikki on spekulaatiota ja elokuva on erikseen. Vahinkoa on pyritty korjaamaan ja elokuva on nyt maailmalla. Minkään elokuvan ei pitäisi kärsiä toisten mokailusta etenkin pandemian jälkeisinä aikoina.

Aviopari Alice (Florence Pugh) ja Jack Chambers (Harry Styles) on valittu pienen yhteisön jäseniksi. Jack valmistaa päivisin ”edistyksellisiä materiaaleja” karismaattisen Frankin (Chris Pine) johtamassa tutkimuslaitoksessa. Arkielämässä vaimot rentoutuvat kotona ja miehet käyvät töissä 50-luvun lähiössä. Alice alkaa pistää merkille outoja näkyjä kuten kananmuna missä ei ole keltuaista sisällä ja naapurinrouva Margaret jonka mielenterveys romahtaa.

On todettava ensi alkuun että parhaansa he yrittivät mutta mielestäni elokuva on aina yhtä hyvä kuin loppunsa ja näin ei ole tässä tapauksessa. Hyvin tarina aloitetaan kotibileissä missä alkoholi virtaa ja tunnelma välitetään. Olivia Wilde teki aiemmin paljon paremman elokuvan coming-to-age komedian Booksmart mikä on yllättävän näppärä ja lempeä niin tämä on hänen harjoituksensa uuden genren parissa. Ja hänestä kuullaan vielä tämän jälkeen jos kerran taipumista on. Väripaletti on upea viileine ja karskeine kerroksineen. 50-luku näyttää tässä kuin oltaisi haluttu palata takaisin ajanjaksoon koska se on niin rentouttava. Puvustus, kuvaus ja suurin osa suorituksista on ihan kohdillaan. Chris Pine on salamyhkäinen kultinjohtaja Frank joka puhuu opetuksistaan ympäripyöreästi ja markkinoi liikettään loistavasti. Olivia Wilde on itsekin sivuosassa Alicen naapurina Bunnyna ja miten hänetkin on tottunut näkemään, hän ei ole hassumpi. Florence Pugh varastaa huomion kokonaan. Kun näin hänet ekaa kertaa Midsommarissa ja siitä eteenpäin lukuisissa rooleissa, hän ei ole pettänyt eikä tässäkään. Koska hän on joku jolla on tietynlainen valkokankaan läsnäolo, hän ottaa irti sen mitä käsikirjoitus ei tarjoa. Koska tätä verrataan taatusti lukuisiin Rosemary’s Baby tai Stepford Wives jäljittelijöihin, ne elokuvat tarvitsevat jonkun jota katsoa ja tässä se toteutuu.

Siitä päästäänkin siihen miksi tämä ei ole kauhean hyvä. Yllämainitut elokuvat kertovat jo siitä että tämä lainaa sen verran hyvin muista elokuvista että sillä ei ole omaa identiteettiään. Se erottuu Florencen ja tuotantoarvojen takia edes jotenkin mutta kun ajattelee niitä muita parempia elokuvia, niissä on käsitystä miksi halutaan erottua joukosta oman persoonallisuutensa ja älykkyytensä takia. En ajatellut valmiiksi mitä tapahtuisi mutta  plot twist, mikä mullistaa kaiken niin se tuntuu olevan 20 vuotta liian myöhässä. Jos tämä olisi ilmestynyt Shyamalanin aikoihin, olisi tässä varmaan jotain mullistavaa. Nyt se on jo klisee.

Elokuva kertoo mm. naisten asemasta ja asenteista mutta koko viesti jää vaan toteamukseksi. Jos haluaa nähdä samantyyppisen trillerin niin katsokaa Promising Young Woman mikä oli viekkaasti kirjoitettu ja runsas. Kun plot twist tapahtuu, siitä olisi tullut vielä vahvempi viesti ja se saisi katsojan ajattelemaan enemmän. Miten se olisi tapahtunut? Jos Harry Stylesin hahmo olisi ollut vielä paremmin kirjoitettu ja vihjeitä olisi ollut ympäri elokuvaa mitä motiiveja on taustalla, tämä olisi vielä paremmin lähestyttävissä. Toinen vaihtoehto on… paljasta plot twist viime metreillä ja uhraa vähemmän aikaa toimintaan. Vie jännitys loppuun saakka.

Vaikken jää miettimään loogisia kysymyksiä mitä elokuvan aikana tulee mieleen koska loppu tavallaan selittää osan niistä. Sitä enemmän jäin miettimään “Mitäs nyt?” Mikään ei kerro että tämä on tässä ja se saa lopulta miettimään kaikkea vähän laiskana tuloksena.

Elokuvaa käy sääliksi siitä että kohu peittää kaiken alleen mutta se on nyt nähty ja ei se olisi muuttanut paljoa vastaanotosta. Harry Styles oli myös yksi kritiikin lähteistä. Jos se olisi ollut Shia LaBeuof jota aiottiin ja joka on hyvin paneutuva artisti, tykkää siitä tai ei, elokuvalla olisi ainakin erilainen energia ympärillään. Vaikkei Styles niin huono ole, sen näkee että hän ei pääse samanlaiselle kompleksisuuden tasolle kuin vastanäyttelijänsä.

Don’t Worry, Darling on suhtviihdyttävä ja nätti muttei pääse niin huipulle kuin pitäisi. Kannustan sitä että Olivia Wilde jatkaa uraansa ja Florence Pugh ansaitsee kaiken huomion mutta olisin mielelläni uhrannut aikaa käsikirjoituksen hiomiseen että jokainen kohtaus puhuttaisi mitä seuraavaksi tapahtuu. Tämä pistää odottamaan uteliaana ja sen tietää mitä roolia hahmot tulevat esittämään joten arvailu jää aika vähäiseksi ja siinä sitä mentiin.

⭐⭐⭐ /5