TITANE
Olin vähän aikaa sitten katsomassa teattereissa ranskalaisen kauhu-uutuuden mikä ilmestyi Suomeen vasta nyt. Jos on vielä mahdollisuus käydä katsomassa niin nyt. Nyt heti…
Julia Ducournaun ohjaama Raw ilmestyi 2016 ja on osa Ranskan Extreme Horroria mihin on kuulunut paljon sellaisia kuin Martyrs, Inside yms mitkä ovat herättäneet huomiota maailmalla. Idea on osa taboon rikkomista mihin Raw koski yhdistämällä kannibalismin murrosikään. Se oli erilainen kokemus ja sen tiesi siitä kun kävin lavuaarilla huuhtelemassa naamani välttääkseni pyörtymistä.
Ducournau on tehnyt uuden elokuvansa Titanen mistä hän voitti ohjaajapalkinnon Cannesissa 2021 Spike Leen paljastettua vahingossa voittajan. Ja toinen nainen Jane Campionin jälkeen joka voittaa siellä. Titane on Raw’n lailla erikoinen tapaus missä katsojaa houkutellaan body horrorilla ja hyvin erikoisella juonella missä Alexia, jouduttuaan onnettomuuteen lapsena, pitää metallilevyä päässään ja nyt hän on sarjamurhaaja ja on raskaana autolle. Jos se on absurdia ja outoa niin se on. Älkää odottako saavanne helppoja vastauksia. Se on osa kokemusta ja sen arvoista. Tässä ei tapahtunut sitä että uhkaisin pyörtyä mutta oloni tuli epämukavaksi. Paljastamatta mitään juoni kääntää kaiken päälaelleen kuin Psykossa aikoinaan. Se on kliseistä verrata siihen klassikkoon mutta jos kauhuosastolla tulee jotain missä yllätyksiä riittää ja loppuosa eroaa aiemmasta, katson sen aiheelliseksi.
Elokuvan pääosan esittäjä Agathe Rousselle joutuukin vastaamaan lukuisiin haasteisiin tehdessään Alexiasta eri sävyjä omaavan mutkikkaan tapauksen. Raw’sta tuttu Garance Marillier näkyy myös tässä. Vincent Lindon (Kaiken Se Kestää) ilmestyy kuvioihin ajan ollessa sopiva ja hieno suoritus häneltäkin. Kun elokuva taittuu ja katsoja ajautuu ihan uuteen maailmaan mihin mielenvikainen päähenkilömme uppoutuu, teemat mitkä olivat myös Raw’sta tuttuja liittyen identiteettiin, näkyy selkeästi ja kysymykset sukupuolesta, isyydestä ja äitiydestä nousevat esille omalla kieroutuneella tavallaan. Elokuva ei etsi logiikkaa vaan käsittelee kaiken kokemuksesta niin Alexian kuin Vincent Lindonin hahmon kautta. Asiat eivät välttämättä käänny pahempaan riippuen katsojasta mutta se lähtee kuljettamaan päähenkilöä outoon tilanteeseen mistä voidaan kysyä jotain hänen taustastaan ja miten hän käsittelee sen. Välillä pysähdytään fiilistelyyn jolloin annetaan nauttia siitä että päähenkilöllämme on vapahduksen kaari myös läpi epäilyn, hyväksymisen ja totuuden kohtaamisen. Upeasti kuvattu viimeinen jakso antaa palasten loksahtaa paikoilleen ainakin syvyyden takia. Tämä on body horroria niin pienissä kuin suurissa mittakaavoissa. Laskisin että tässä on kaksi huipennusta joista muut Horror elementit ovat pieniä mutta tehokkaita, ihon alle pääseviä keinoja. Pääpointti on ihmisdraama.
Koska kauhuelokuvat ovat tuottoisia nykyään ja jos tulee jotain valtakoneistosta poikkeavaa, on toivottavaa että yleisö kokee jotain sellaista mitä sellaiset yllättäjät kuin Psycho, Rosemary’s Baby yms tekivät ja word-of-mouth leviäisi ilman spoilereita. Koska elokuvalla on vaikutteensa myös David Cronenbergin Crashista tietyllä tasolla, pitää sekin vilkaista. Ducournau mieltää tämän sellaiseksi kuin mieltää. Tämän voi nähdä miten haluaa. Kertooko tämä naisvihamielisyydestä? Vai naisen voimaannuttamisesta? Sukupuolirooleista? Vanhemmuudesta? Pääasiassa isyydestä? Vai sitä että se on outo fetissi? Unta tämä ei ainakaan ole vaikka tämä on hyvin unenomainen
⭐⭐⭐⭐+ /5
