ELVIS

Jokaisella on ensikosketuksensa Elvis Presleyyn edes alitajuisesti. En tiennyt nuorempana kuka hän oli mutta nimi, puku ja tyyli jäivät aina mieleen. Kun aloin saamaan käsitystä kuka hän oli, ne tulivat sitä kautta kun opin että Alastoman Aseen Jane oli hänen vaimonsa. Tai kun Jake ja Elwood Blues lauloivat Jailhouse Rockia Blues Brothersin lopussa. Tai kun Forrest Gump inspiroi hänen askeleensa. Vuosien varrella lempitribuuttini on kuitenkin Conjuring 2:n lopetus missä tanssitaan Can’t Help Falling in Love tahtiin ja suosittelen katsomaan videon Celine Dionin ja hologrammi Elviksen esiintymisestä. Vaikka en ole nähnyt kaikkia Elvista esittäneitä niin uskaltaisin sanoa että suosikkini on Val Kilmer True Romancesta. Nyt on Austin Butler…

Sitten on myös Baz Luhrmann jolla on erikoinen maku. Hänen elokuviaan joko rakastaa tai inhoaa. Joillekin hän on nero tai “style over substance” tyyppi. Kaikkeen on keissinsä. Romeo + Juliet on kauniisti tehty mutta se on ajankuvaansa ja Shakespearen dialogiin nähden epätasainen. Moulin Rouge oli suosikkini kaikessa tyylikkyydessään ja sekopäisyydessään. Australia on näkemättä. The Great Gatsby oli hänelle mahdottomin paikka yrittäessään adaptoida suurta romaania. Hänen tyylinsä voi summata siihen että hän harrastaa vikkelää leikkausta, liioiteltua kameratyötä, väririkasta maailmaa ja musiikkigenrejen yhdistämistä erikoisiin jaksoihin. Sitten tämä kaikki rauhoittuu loppua myöten jotta juonelle ja tunteelle jätettäisi tilaa.

Elvis oli seuraava projekti. Vaikka tämä on spekulaatiota mietin joskus kestääkö projektien välissä siksi koska hän miettii tarkkaan seuraavaa kuvaa ja miten leikata se kokonaiseksi montaasiksi. Elvis on syyllinen näihin samoihin juttuihin mutta jälleen jos tykkää Luhrmannin tyylistä, tykkää tästäkin. Ja tämä on ehkä hänen tasaisin työnsä mikä on plussaa. Nyt ei jää miettimään miksi asioita piti oikoa tiukan paketin takia vaan kaikki käy yhteen. Ehkä olisin vaan halunnut nähdä vähän enemmän isästä jota Moulin Rougessa teatraalisesti näyttäytynyt Richard Roxburgh esittää tasaisesti. Tarina kertoo pääasiassa Elviksen ja hänen managerinsa eversti Tom Parkerin suhteesta. Kun aina on filmografia ja jonkun elämä pitää saada mahtumaan kahteen tuntiin, paras vaihtoehto on joko tietty ajanjakso kuten Pablo Larrainin ohjaamat Jackie ja Spencer tai kahden ystävän tarinaan nojaava kuten Tim Burtonin Ed Wood. Tämä on se punainen lanka ja se kertoo siitä kuinka nämä kaksi miestä löysivät toisensa, veivät itsensä huipulle ja lopulta tuhosivat toisensa. Sitten se käsittelee Elviksen suhdetta vanhempiinsa ja tulevaan vaimoon Priscillaan.

Baz Luhrmannin tyylin voi havaita heti sellaisista asioista jos Romeo + Julietissa oli ristiinpukeutuja tai liike nimeltään Merchant of Venice, se oli hänen visuaalinen vinkkinsä Shakespearen maailmaan. Tässä voi havaita sen koska Elvis piti sarjakuvista niin hänen lapsuutensa selitetään kuvien voimalla. Hänen uskonnollinen taustansa on osana kokemusta myös ristileikkauksen voimin. Joihinkin se kolahtaa kuin isku vasten kasvoja, joillekin se toimii. Koska Elviksen esiintymiset olivat yhtä sama kuin hengellinen kokemus, tässä se tuntuu kuinka olisi itse ollut paikan päällä kokemassa tyttöjen hullaantumisen. Kaikki on kuvattu ja leikattu harkitusti samalla kun Parkerin touhuja ristileikataan Elviksen esiintymisten rinnalle luoden jännitteisen tunnelman. Ne jotka odottavat kuulevansa Elviksen melkein kaikki 30 hittiä, pettyvät ehkä siihen että tässä on alle 10. Mutta Luhrmannin tapaan, kuninkaan henki leijuu taustalla ja kuulemme useiden artistien tulkintoja juuri oikeissa tilanteissa. Joitain joita en ole kuullut vuosiin, tulikin sopivalla hetkellä. Esimerkkinä suosikkini Can’t Help Falling in Love kuuluu kolmesti ja eri merkityksissä ilman että se tuntuu toistuvalta.

Austin Butler on ollut elokuvan yhteydessä kaikkien huulilla ja hän on kehunsa ansainnut. Hän sai aikansa pandemian estäessä kuvaukset ja meni melkein metodiin harjoitellessaan liikkeet ja äänensävyt. Jossain vaiheessa en edes ajatellut että tässä on sama mies joka esitti Manson kultin Texia vaan kuningasta. Nähdessäni If I Can Dream, se tuntui kuin ylösnousemukselta. Sitten on Tom Hanks jonka suoritusta joko rakastaa tai inhoaa. Tämä on yhtä sama kuin viiksiä pyörittelevä vihollinen jolla on omat motiivinsa taustalla. Suoritus yhdistelee ikäänkuin Alfred Hitchcockia ja Väiski Vemmelsäären Elmeriä over the top aksentin kanssa. Nautin kuitenkin siitä että tämä on kelmimpää Hanksia mitä ei aina näe. Koska elokuvassa on osittainen uskonnollinen teema, hän on melkein kuin piru Elviksen olkapäällä joka kuiskaa houkutuksia tai tarjoaa rikkauksia samalla kun äiti on se enkeli toisella olkapäällä. Hän on epäluotettava kertoja joka ei päästä irti ja vie kaiken kohti tuhoa.

Elvis on visuaalisesti näyttävä eventti mikä vie suoraan tapahtumiin ja antaa kuvien hoitaa tarinankerronnan. Toivottavasti tästä kuulee Oscareissa. Koska Elvis puhutti melkein kaikkia, se muistuttaa joidenkin sellaisten kuin Martin Luther Kingin tai Robert Kennedyn liian aikaisesta poismenosta ja kuinka Elvis tarttui tilaisuuteen. Hänen rohkea esiintymisensä seksuaaliselta kantilta on nykypäivänä melko latteaa mutta silloin sitä parjattiin. Baz Luhrmannin Elvis on näitä biopiceja mitkä olisivat voineet mennä mönkään mutta eivät menneet kiitos ohjaajan näkemyksestä mitä aihetta tässä käsitellään ja miten se puhutti kansaa ilmiönä ja osana tulevaisuutta. Se on emotionaalinen kokemus ihan oikeista syistä eikä siitä että sen tarvitsi viilata kaiken mahdollisen kyllästymiseen saakka. Such A Night and what a movie!

⭐⭐⭐⭐½ /5